Venla Korja

Tämä kolumni on julkaistu Ilkka-lehdessä 5.3.2014. Sen verkkoversio löytyy TÄMÄN LINKIN takaa.

Mitä tahansa tässä kolumnissa kirjoitan, on se peruuttamatonta ja ikuista. Kirjoitukseni myötä olen merkitty. Olen mitä kirjoitan. Ja sinä ajattelet, että olen idiootti.

Olen lähiaikoina lukenut kaksi kirjoitusta, joissa arvostamani, ikäiseni teatterintekijät tuntuvat epäilevän itseään, omaa älyään ja kykyään. Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen, Seinäjoen kaupunginteatterissakin nähdyn Myötätunto-näytelmän kirjoittaja, hahmottelee uusimmassa Esitys-lehdessä, mitä on älykäs teatteri. Heti esseensä alussa hän täräyttää, että pelkää kirjoituksensa myötä paljastuvansa tyhmäksi. Samalla viikolla julkaistussa Teatteri&Tanssi-lehdessä julkaistiin näyttelijä Jussi Nikkilän ensimmäinen kolumni. Tämä lahjakas näyttelijä, joka esiintyy parhaillaan Hesarin mukaan historiaa tekevässä Q-teatterin Kaspar Hauser -esityksessä, listaa kolumnissaan kolme pelkoaan. Yksi näistä peloista on, että hänen mitättömyytensä paljastuisi.

Jos nämä älykkäät, lahjakkaat ja kyvykkäät taiteilijat pelkäävät paljastuvansa tyhmiksi ja mitättömiksi, kuinka minä sitten ikinä uskaltaisin avata suuni, paljastaa mielipiteitäni tai sisimpääni? Parempi on vaieta kuin paljastua tyhmäksi. Suusta tai näppikseltä pompannut kommentti, mielipide tai ajatus on peruuttamaton stigma.

Tunnistatko tämän riittämättömyyden tunteen? Mistä se kumpuaa? Hanna Korhosen ja Kimmo Kovasen ohjaamassa Paleltunut taivas -esityksessä pylvään ja ämyrin muodon ottanut auktoriteetti toteaa: ”Sinä et riitä!” Minä en riitä. Kuka tai mikä on tämä auktoriteetti, joka määrittelee minua tai meitä? Missä se on? Mitä se on? Jumala? Kollegat? Vanhemmat? Yhteiskunta? Itse?

Miten tätä riittämättömyyden tunnetta vastaan voi taistella?

Yksi keino on myöntää, että en todellakaan riitä. Olen aina jostain suunnasta vajavainen ja puutteellinen. Ja, että se on vallan OK! Viime aikoina kaksi asiaa on johdattanut minua oikealle tielle, tielle kohti levollisuutta ja rauhaa: improvisaatioteatteri sekä klovneria. Siinä missä improvisaatioteatterissa kehotetaan keskinkertaisuuteen ja mokan hyväksymiseen, klovnerian ydin löytyy oman naurettavuuden hyväksymisestä. Kuinka helpottavaa on, kun toisinaan pystyy aidosti nauramaan omille häpeällisimmille ja kipeimmille asioilleen.

Klovnin neljä keskeistä ominaisuutta ranskalaista klovniguru Jacques Lecoqia (1921-1999) mukaillen ovat seuraavat:

1 olla kaunis ihminen
2 olla naurettava ihminen
3 rakastaa omaa naurettavuutta
4 osata tarjota oma naurettavuus yleisölle

Hellin näitä klovneriasta löytämiäni aarteita jokapäiväisessä elämässäni. Kohtia 1–3 yritän toistaa, muistaa ja toteuttaa arjessani. Olen ihminen, olen naurettava. Vallan OK!

Tällainen minä olen; pikkuisen kehno, jokseenkin nolo, varmasti keskinkertainen, samalla ihminen ja hyväkin. Pyrin hymyilemään hölmöydelleni ja rakastamaan sisäistä idioottiani. Ja katso, olen armahdettu, pelastun riittämättömyyden tuskalta.

Vai oliks tää nyt ihan…?

VENLA KORJA
teatteri-ilmaisun ohjaaja