Venla Korja

Taiteen pitää olla puhdistavaa, kaunista, harmonista, säväyttävää, herättelevää, tuoretta, aitoa, viihdyttävää, yllätyksellistä, radikaalia, kansantajuista, klassista, ajatonta, laadukasta, suurta, käsinkosketeltavaa, itseisarvo, väline… Niinpä! Eikä! Taiteen pitää! Ja sama pätee euroviisuihin!

Näin muutama vuosi sitten erään kulttuurivientimme kärkihankkeisiin kuuluvan taideteoksen. Se oli tyylikäs, kaunis ja samalla harkitun ravisuttava. Esityksen liikekieli oli loppuun asti hiottua taidonnäytettä ja tanssi-ilmaisun loistoa. Mutta jostain syystä se kaikki tyylikkyys ja yhdenmukaisuus työnsi minua taiteenkokijana kauemmaksi teoksesta. Toivoin tuolloin, että lavalle, kauniiden ja sopusuhtaisten ihmisvartaloiden keskelle, olisi astellut keltaiseen läskitipupukuun puettu henkilö, jonka epärytminen vaapunta olisi aidosti sekoittanut esityksen muotoa. Läskitipu olisi toiminut minulle samastumiskohteena ja hengähdysreikänä esityksen muuten niin tiukan muodon sisällä.

Vuonna 2011 Maailma kylässä -festareilla koin ensimmäisen kerran Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin keikan. Sillä keikalla tapahtui jotain yllättävää. Se bändi sai minut itkemään, nauramaan ja huutamaan. Kolmevuotias muksuni pomppi harteillani, kun pogosin Puhevika-biisin mukana. En ollut aiemmin kokenut vastaavaa. Punkkidiggari olin salaa kyllä aina ollut, mutta en ollut koskaan tullut kaapista ulos. PKN:n keikka määritti yllättäen elämäni suuntaa – ja paljon. Sen innoittamana v. 2012 Ylioppilasteatterille ohjaamassani esityksessä olikin mukana kehitysvammaisia Lyhty ry:stä.

Tuo Eversti Co. -esitys oli ensimmäinen ohjaamani kehitysvammaisten ja vammattomien yhteinen produktio. Näissä esityksissä en ole halunnut noudattaa mitään tiettyä muotoa ja tapaa tehdä, vaan tavoitteena on ollut, että esitys ammentaisi inkluusion ajatuksesta, jolloin jokainen henkilö on erityinen sellaisena kuin on. Tämän ajatuksen varaan, yksilöllisen erityisyyden pohjalle, ovat myös rakentuneet täällä Seinäjoella toimivan Kuningasryhmämme kaksi esitystä. Jatkamme edelleen sellaisen esitysmuodon tutkimista, jossa esiintyjien yksilöllisyyden tukeminen ja jokaisen omintakeisen kauneuden esiin nostaminen saa aikaan sen, että esityksestä tulee “paras mahdollinen”.

Uskon, että PKM viitoittaa vielä monia teitä. Tai viitoittaa, jos viitoittaa. Ensisijaisesti PKN soittaa tykkiä punkia ja muut asiat tulevat ohessa, jos ovat tullakseen.

Ja se kulttuuriviennin kärkihanke ei ollut teoksena missään nimessä, turha, väärä tai mitäänsanomaton. Juuri sellaisena esityksenä, ilman keltaista tipua, se oli puhutteleva. Vielä viiden vuoden jälkeenkin palaan pohtimaan esityksen sisältöä, muotoa ja sanomaa.

Taide on. Ihminen on. Sellainen kuin on.