Venla Korja

Ovi narahtaa…
Lankku kolahtaa…

Veitsi välähtää…

Ja sisään astuu kukas muu

kuin pieni itsevarma herra Huu.

Herra Huu?

Sehän olen minä!

Paitsi, etten ollut! Se olikin Taru, joka sai herra Huun roolin. Minä olin puu, yksi viidestä! No joo, olin myös lihansyöjäkasvi. Mutta puu, hei haloo! Siinä minä huojuin ja katselin kuinka paras kaverini loisti pääroolissa. Aijaijai, se oli traagista! Siitä on nyt kahdeksantoista vuotta. Yhä muistan.

– Haaham, haaham. Olen yksi kahdestatoista farkkuturbaaniin ja valkoiseen univormuun puetusta, parikymppisestä ylioppilasteatterilaisesta. Olemme ryhmä, joukko, kokonaisuus. Varpaamme osoittavat samaan suuntaan, hengitys on yhteinen, kurkkuäänet korisevat samalla taajuudella ja jalkamme nousevat kuin nakutettuna napojemme korkeudelle. Me olemme yhtä! – Mutta tunnistaako äiti minut varmasti täältä?

Teatteri toimii parhaimmillaan kuin orkesteri, jossa kaikki hoitavat oman tonttinsa, kuuntelevat toisiaan, soittavat yhteen ja ovat näin osa kokonaisuutta. Teatteriryhmä on myös täynnä yksilöitä, jotka haluavat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Tämä seikka korostuu etenkin harrastaja- ja lastenryhmissä. Teoksen valmistamisen lisäksi käsillä on niin monta muuta tasoa.

Opetushallituksen mukaan teatteritaiteen perusopetuksen “tavoitteena on tukea oppilaan henkilökohtaista kehitystä ja rohkaista oppilasta luovuuteen, taiteelliseen ajatteluun ja toimintaan. Teatteritaiteen opetuksen tulee auttaa oppilasta jäsentämään ympäröivää todellisuutta ja tukea itseymmärryksen kasvua.” Tavoitteiksi on määritelty myös, että oppilas oppii arvostamaan laatua, sietämään epävarmuutta ja luomaan toimintaansa rakenteita.

Näitä asioita voi tarkastella taas tulevana viikonloppuna, kun Kurpitsateatterifestarit kerää kaikki Seinäjoen teatteritaiteen perusopetuksen ryhmät koolle. Festareilla nähdään myös vierailuesitys naapurimaakunnasta, kun Vähäkyrön teatteripaja esittää Pekka Töpöhäntä -näytelmän. Nuorisokeskus täyttyy hulinasta, kun noin 80 5–17-vuotiasta teatteriopiskelijaa valtaa talon kahden päivän ajaksi.

Festareilla nähtäviä esityksiä ohjatessaan ryhmien ohjaajat ovat saaneet punnita kumpi painaa vaa’alla enemmän, esitysten taidekasvatuksellinen näkökulma vai esityksen taiteellinen “laatu”? Onko tavoitteena kokonainen ja eheä yleisöä palveleva esitys? Vai onko pääosassa sekä yksilön että ryhmän kehitystä tukeva prosessi? Entä kuinka nämä molemmat tavoitteet saadaan toteutettua?

TPO-esityksen ohjaaminen on välillä melkoista tasapainoilua. Onhan jokainen yksilö varmasti huomioitu, onhan jokaisella mielekästä tekemistä, opettelevathan he vuorosanansa? Luottavatko he minuun, itseensä ja toisiinsa?

Toivottavasti teatteri on näille lapsille paikka, jossa jokainen heistä saa olla sellainen kuin on, vapaa ja luova, oma itsensä.

Entä mikä rooli kenellekin on langennut? Puu, Huu vai joku muu? On mikä tahansa, tässä metsässä jokainen turbaanihiippari ja puukarahka on tärkeä!
(Lainaus Hannu Mäkelän näytelmästä Herra Huu)