Maanantaina oli talvipäivänseisaus ja minun isäni nukkui pois.
Minun isäni nukkui pois vuoden pimeimpänä päivänä.
Pimeimpänä päivänä hänen lähtönsä oli kevyt.
Ja tänään päivä on taas jo pidempi.

Oli talvipäivänseisaus. Hän odotti, että minä, hänen ainoa lapsensa, vielä ehtisin toiselta puolelta Suomea hänen luokseen. Hän odotti, vaikka henki enää rahisi ja kaikki ruumiintoiminnat olivat karsiutuneet vähimpään mahdolliseen. Puhua hän ei enää kyennyt. Vain koskettaa.

Kosketus. Oma käteni isän kädessä. Toinen käteni silitti hänen otsaansa. Juttelin hänelle. Kerroin, että jäämme tänne pitämään hyvää huolta. Isä kuunteli ja kyyneleet valuivat hänen poskeaan pitkin. Olimme hiljaa. Luin hieman. Luin siitä, miten onnellisuus pohjautuu ihmisen sisäiseen tyytyväisyyteen ja tyyneen mieleen. Sanoin, että vaikka tämä kuulosti kliseiseltä, oli se mielestäni totta. Luin uskosta, joka pohjautuu kaikkien ihmisten perimmäiseen lempeyteen ja hyvyyteen. Luin uskosta, joka pohjautuu myötätunnon arvoon, sekä siitä käsityksestä, että kaikki elävät olennot ovat samankaltaisia. Isän kyyneleet kuivuivat ja hän lähti.

En enää pelkää kuolemaa.

Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että sain olla oman vanhempani äärellä hänen lähtönsä hetkellä. Se oli kaunis ja rauhallinen kokemus. Rauha syntyi siinä hetkessä oman lähimmäisen läsnäolosta, myötätunnosta. Siinä hetkessä oli kaksi ihmistä ja heidän välinen rakkautensa. Ei muuta. Kaikki.

Sillä suurin on rakkaus.

Olkoon joulumme rakkauden, myötätunnon ja rauhan juhla. Löytyköön rauha ja rakkaus sisimmästämme ja levitköön ympärillemme.

Hyvää joulua kaikille meille viattomille lapsille.