Venla Korja

Kolumni löytyy myös Ilkan verkkosivuilta.

”Sieltä tulee vain rikkaita, nuoria miehiä, joilla on älypuhelimet. Me tarjotaan apua äideille ja lapsille. Sitä paitsi, niitä pitäisi auttaa paikan päällä, ei täällä. Ja onko niillä muka oikeasti hätä?”

Tällaista, kommenttiketjuista tuttua, keskustelua sain kuunnella taannoin aamukahvilla naapuripöydästä. Kommentteja kuunnellessa hikikarpalot nousivat kainaloihin, sydän alkoi hakata ja pala nousi kurkkuun. Tuli voimakas tunne, että jotain pitäisi sanoa ja tehdä. Mutta mitä? En osannut sanoa mitään. En halunnut joutua loputtomaan väittelyyn tai ajautua riitaan tuntemattomien kanssa. Siispä vaikenin. Ja kun vaikenin, oliko se merkki hyväksymisestä?
Jos vain seuraa vierestä, eikä puutu tapahtumiin eikö se ole sortamistilanteen tai mahdollisen kiusaamisen hyväksymistä ja sitä kautta siihen osallistumista? Eikö hiljainen sivustaseuraaja ole tuolloin myös kiusaaja itsekin?

Olemme tänä syksynä toteuttaneet kollegoitteni kanssa Toivolanrannan yläluokkalaisille koulukiusaamista käsitteleviä forumteatterityöpajoja. Työpajat ovat osa Ei Kiusata -yhdistyksen järjestämää monitaiteellista Pandora-projektia, joka alkoi vuonna 2014.

Forumteatteri on osallistavan teatterin muoto, jossa katsoja-osallistujat pääsevät pohtimaan ja käsittelemään toiminnallisesti heille merkityksellisiä ilmiöitä. Brasilialaisen teatteriohjaaja Augusto Boalin (1931–2009) luomassa teatterimenetelmässä esitetään näytelmä, jossa esiintyy sortotilanne. Tämän jälkeen perusideana on osallistaa katsojat etsimään ja käytännössä kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja ja väyliä sortotilanteen purkamiseen.

Toivolanrannassa esitimme koululaisille fiktiivisen pienoisnäytelmän, jossa oli selkeä ongelma ja sortotilanne: yhtä kolmesta luokkatoverista alettiin kiusata. Eri tekniikoita käyttäen esitystä seuranneille oppilaille annettiin mahdollisuus muuntua katsojista päähenkilöiksi. Heidät kutsuttin näyttelemään, tuntemaan, ajattelemaan ja keskustelemaan tilanteista teatterin keinoin. Boalin lähtökohtien mukaisesti pääajatuksena oli innostaa oppilaita puolustamaan itseään ja toisiaan. Lähtökohtana oli luoda kimmoke ihmisestä itsestään kumpuavalle muutokselle.

Hienoimpia hetkiä Toivolanrannassa olivat ne, kun annoimme koko luokalle mahdollisuuden vaikuttaa kollektiivisesti kiusaamistilanteeseen. Esitimme yhden kohtauksen näytelmästä ikäänkuin se tapahtuisi oikeasti heidän luokassaan ja oppilailla oli mahdollisuus reagoida tapahtumiin, kuten he reagoisivat todellisessa tilanteessakin. Luokilla oli eri tapoja katkaista kiusaamistilanne. Siihen riittivät mm. hiljaiset hymyt, katseet, muutamat nasevat kommentit ja päännyökkäykset, joilla vahvistettiin, että tässä ollaan kiusatun kanssa samalla puolella. Hyvin voimakas teko oli myös se, kun erään luokan oppilas nousi ja astui syrjäänjätetyn viereen. Tällä yksinkertaisella, mutta viisaalla ja vahvalla, eleellä oppilas osoitti selkeästi, että toinen ei olisi yksin, eikä tätä jätettäisi ulkopuolelle.

13-vuotiaan oppilaan esimerkin mukaisesti meidänkin on aika astua hädässä olevan rinnalle ja antaa ymmärtää, että olemme täällä hänen tukenaan. Ja minun on toteutettava oman elämäni forumteatteria, jotta itsekin seuraavalla kerralla uskallan nousta ja avata suuni puolustaakseni sorrettua.

Venla Korja
teatteri-ilmaisun ohjaaja