Venla Korja

Nevalla mieli rauhoittuu. Syksy maalaa kilpikeidassuon kauniilla väreillä. Niittyvillojen herkät tupsut heiluvat hiljaa tuulessa ja suopursujen tuttu tuoksu tavoittaa tarpojan. Sanattomalla sopimuksella me suonnauttijat annamme toisillemme tilaa pitkospuilla, keräännymme nuotion äärelle, jaamme klapit ja syömme makkarat. Mikään ei voi rikkoa tätä harmoniaa. Olo on sees. Olemme yhtä. Kaikki on niinkuin pitääkin.

Eiii! Ei se näin menekään. Yhtäkkiä taivaan ja nevan rajalta, kaukaa horisontista nousee hahmo. Turpeen mustaama, etäisesti ihmistä muistuttava olio tarpoo ja rämpii suossa. Vain mutasarat suojaavat sen intiimejä paikkoja. Se riipii vaivaiskoivun hentoja oksia ja kuin hengenhädässä se ripustautuu käkkärämäntyyn, kunnes putoaa taas uudelleen suonsilmään.

Vieressäni oleva makkaranpaistaja nousee kelopenkiltään, kaivaa puhelimensa esiin ja alkaa tallentaa tätä hyvinkin omituista tilannetta. Keräännymme nevan reunalle tuijottamaan hahmoa. Tuhahduksia, hymähdyksiä, kuiskailuja. Joku kääntää päänsä pois. “Vilahtiko tuolla sen…?” “Onko sillä joku hätänä?” “Pitääkö soittaa hätänumeroon?” Kysymyksiä alkaa nousta. “Ei tarvitse. Kaikki on hyvin”, kuuluu rauhoittava ääni väkijoukon keskeltä. “Tämä on performanssi nimeltään Tanssiva Inehmo. Näette tuolla taiteilijaprofessori Mirkka Johannes Etu-Askolan demonstroimassa ihmisen ja luonnon välistä kamppailua. Olen esityksen tuottaja.”

Mitä hemmettiä? Kuka tulee pilaamaan minun yksityisen suokokemukseni, minun sunnuntaisen puhdistautumisriittini? Millä oikeudella?

Suomalaisilla sanotaan olevan suora ja välitön luontosuhde. Suomalainen viihtyy luonnossa ja arvostaa sitä. Suomalainen näkee luonnon kauneuden, sen kaikki neljä vuodenaikaa, sen herkkyyden. Mutta millaista luontosuhdetta syntyy tehdyn järven rannalla tai rakennetun mäen huipulla?

Luonto se ei meistä mitään hyödy. Emme me elä symbioosissa sen kanssa. Me otamme siitä mitä tarvitsemme, me hyödynnämme sitä omilla ehdoillamme. Me puramme sitä. Me rakennamme ja muokkaamme omiin tarpeisiimme sopivaksi.

Kävelyn filosofiasta kirjoittanut Frédéric Gros sanoo, että kävellessä joka askeleella todistamme, kuinka maa kestää. Mutta onko niin? Useimmiten maa kestää sillä aktuaalisella hetkellä, kun kävelemme. Mutta mitä tapahtuu tuolle kokemukselle, kun maata muutetaan? Mitä tapahtuu, kun viimeiset harjut katoavat? Kun kallion routamaa räjäytetään auki? Kun satavuotiset puut kaadetaan kirkkotien varrelta? Tai viimeinen luonnontilainen suo kuivataan? Paluuta ei enää ole. “Ihmiskunta on tullut ennennäkemättömään tienhaaraan…” kuten Symbioosi-näyttelyssä Seinäjoen taidehallilla todetaan. Edessämme on hävityksen kauhistus tai uusi tarina.

Mahdollisuus uuteen tarinaan on. Se vain vaatii, että turvetaiteilija, käkkärämännyn ihailija, makkaranpaistaja sekä pamppu päätösten takana elävät rinta rinnan suota ja muuta maata kuunnellen, vaalien ja rakastaen.

Kuvat:
Ylin: oma kuva Paukanevalta, Seinäjoelta.
Keskimmäinen: Ethreon / https://www.flickr.com/photos/88018410@N04/8060017485
Alin: oma kuva.