Onko meillä opettajilla hallussamme totuus ja tieto siitä, miten asioiden pitäisi olla? Jaammeko me tietoamme sitä kipeästi janoaville? Onko meillä ainoa eliksiiri, jota annostelemalla raakileista oppilaistamme kasvaa kypsiä yksilöitä? Onko meillä (taide)opettajilla valta nähdä, kenestä on leikkiin ja kuka jää rannalle?
“Tsot tsot tsot, teit virheen! Mokasit. Nostit vasenta olkapäätäsi taas. Unohdit repliikkisi. Lauloit väärää ääntä. Et ole luonnollinen, ylinäyttelet. Olet sitä, olet tätä, kelvollinen et taaskaan ole.”
“Mutta…”
“Minä olen (taide)opettajasi ja ohjaajasi, älä pidä muita opettajia. Muut opit ovat vääriä. Muut opettajat ovat huonoja. Älä kyseenalaista. Sinä olet huono, mutta minun ohjauksessani sinusta tulee kelvollinen.”
Kuulostaako epäuskottavalta? Vai tutulta? Yllättävää kyllä, tätä valitettavasti vielä kuulee, toisinaan, jossakin.
Taideaineissa ei ole absoluuttista totuutta. Teatterissa on mahdotonta sanoa, minkälainen olemisen tapa on oikea ja mikä väärä. Ei ole mitään tiukkaa standardia, jota kohti oppilaita tulisi koulia. Toisinaan haluaisin kokonaan kyseenalaistaa virheen käsitteen teatterikontekstissa. Mitä siitä, että tulee virhe? Että epäonnistuu? Mikä on virhe? Onko virhe aito hetki teatterin keinotekoisessa maailmassa? En tiedä. Täytyy tutkia lisää.
Kauneus on katsojan silmissä. Jollekin taiteen kauneutta edustaa taito ja esteettinen virheettömyys. Toiselle kauneutta ovat ilo, vuorovaikutus, yllätys, heittäytyminen ja läsnäolo virheineen. Minulle opettajana kauneutta on opiskelijan yksilöllinen kehitys. Oman itsen kanssa voittaminen.
Miten he sitten voivat pärjätä tuolla rankassa maailmassa, jos heitä kohtelee lepsusti, joku kysyy. Tähän vastaan, etten voi simuloida toista todellisuutta. En voi käyttäytyä näennäisen tiukasti saati epäreilusti olettaen, että sitä oppilaat tulevat kohtaamaan “tuolla ulkona”. Mikään tilanne ei oikeuta epäoikeudenmukaista tai epäreilua käytöstä.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professori Saana Lavaste aikoo teatterilehden mukaan (Teatteri&Tanssi+Sirkus 7/2016) rukata ohjaajantyön opetusta kriittisen pedagogiikan suuntaan. Siinä opiskelijoita kannustetaan kyseenalaistamaan ja kehittämään saamaansa opetusta. Opettajat ja opiskelijat nähdään molemmat oppijoina, jotka oppivat toisiltaan. “Toisiltaan oppiminen ja dialogi ovat tie yhteistyön onnistumiseen ja tavoitteen saavuttamiseen”, Lavaste toteaa.
Sillä teatterin opiskeleminen niin kansanopistoissa kuin vaikkapa taiteen perusopetuksessa kasvattaa yksilöä myös elämään. Samalla kun taidot ja tiedot teatterista taiteenlajina kehittyvät, kehittyvät myös yksilön itsetuntemus ja -ilmaisu, itseohjautuvuus ja oma ajattelu.
Joten ohjeena elämän opiskelijoille: Valitse ympärillesi heitä, jotka voimistavat sinua. Heitä, jotka auttavat sinua kohti unelmiasi. Tunnista omat tapasi toimia. Tavoittele utooppisia, puolihulluja ja realistisia unelmia.
Kaikki ne ovat tärkeitä. Kuuta kohti kurkottaessasi saatat saavuttaa muutaman tähden.
VENLA KORJA
Teatteri-ilmaisun ohjaaja, teatteriopettaja
Venla Korja 
Jätä kommentti